Jarno Alastalo Ääni hiljaisille ja särkyneille mielille

“Koita pysyä hengissä” totesi ja naurahti perään psykiatrinen sairaanhoitaja

  • Kuva: Kirsi-Marja Moberg, valokuvasarjasta “Yksin” 2015
    Kuva: Kirsi-Marja Moberg, valokuvasarjasta “Yksin” 2015

“Mulla oli kaikki se paska sisällä. Oli olo, että kukaan ei kuuntele ja sanotaan vain, ota lääkkeet, pysy hiljaa ja mene kotiin.” Tämä rohkea ihminen halusi kertoa tarinansa minun kauttani. Uskon, että joku siellä joka on kokenut saman löytää tämän ja saa edes pienen lohdun siitä, ettei ole yksin.

“Hakeuduin avun piiriin jo 14 vuotta sitten. Menin ensimmäiseksi terveydenhoitajalla ja sanoin, etten jaksa enää. Silloin asiat toimi nopeasti ja pääsin psykiatrian polille. Kävin siellä vuosia ja mulle tyrkytettiin vuosia myös lääkkeitä, mutta en suostunut ottamaan niitä. Sen takia mun papereissa luki lääkevastainen ja siten mua kohdeltiin, ennen kuin mun nimeä edes mainittiin. “Niin, kun sä olet lääkevastainen.” Mä olen sanonut, että mua auttaa ne keskustelut, ei lääkkeet. Tuntuu hirveältä kun mua ei kutsuta edes nimellä, vaan diagnoosilla. Lääkärit eivät ole sanoneet edes, että sä paranet. He ovat selittäneet vain kemiallisista reaktioista. 

Sairastuin myöhemmin fyysiseen tautiin, mistä seurasi vakavampi masennus. Hakeudun itse apuun ja pääsin osastolle. Olin siellä kolme viikkoa ensin vuodepuolella ja sitten kolme viikkoa päiväosastolla. Mä olin hanakasti lääkkeitä vastaan, kun halusin vain keskusteluapua. Mutta olin aivan loppu. Lääkäri sai kuitenkin taivuteltua minut, että “Voitko nyt ottaa ne lääkkeet, me ei voida tarjota sulle apua ellet ota lääkkeitä.” Joten aloin ottamaan yhtä lääkettä ja sain siitä hallusinaatioita. Nukuin yli 12 tuntisia öitä, nukahdin kesken iltapalan. En tuntenut mitään, en hyvää tai huonoa. Silti mulla oli kaikki se paska sisällä. Oli olo, että kukaan ei kuuntele ja sanotaan vain, ota lääkkeet, pysy hiljaa ja mene kotiin.

Sitten aloitettiin toinen lääkitys. Kun heräsin, olin todella pirteä, enkä tuntenut lainkaan väsymystä. En pysynyt lainkaan paikalla. Paloin loppuun, vaikka olin vasta kaksikymppinen.  Sanoin lääkäreille, että tämä tuntuu liian vahvalta. Tuntui, että oli jokin turbo-vaihde päällä. Lääkärit eivät suostuneet vähentämään lääkettä. Sivuoireiden takia halusin vain kuolla. Vuosia kävin psykiatrian polin asiakkaana, mutta en saanut sieltä sellaista hoitoa mitä tarvitsin.  Aluksi saattoi olla tiheämmin käyntejä, mutta hetken päästä sai aikoja vain kuukausien päähän. Heillä oli aina sellaiset diagnoosilasit päässä. Mutta kun olen käynyt kolmannen sektorin palveluissa, niin siellä ovat ihmiset “moi, miten menee ja mitä voidaan tehdä sun avuksi” ja tarjoavat teetä. Se ei ole ollut sellaista leimaavaa, että olet sairas. 

Myöhemmin aloin laihtumaan hirveästi ja eristäydyin ystävistäni. Sain sivuoireita lääkkeistä ja niiden lopettamisesta, en nukkunut enää. En saanut apua, vaikka sanoin, etten jaksanut enää. En saanut oikein mistään aikoja. Mulle oli kertynyt vuosien saatossa hirveät määrät lääkkeitä kotiin ja otin yliannostuksen, kun jaksanut enää tätä. Minut vietiin yhdeksi viikoksi osastolle. Sanoin, että tarvitsen apua ja tarvitsen terapiaa. En saanut apua siltikään. Viikon jälkeen annettiin diagnoosi epävakaa persoonallisuushäiriö. Muistan, että kun lääkäri sanoi “teillä epävakailla.” Hän ei voinut sanoa edes mun nimeä. Korjasin, että mun nimi on… Sain diagnoosin ja minut lähetettiin kotiin niiden lääkkeiden kanssa joilla olin ottanut yliannostuksen. Niiden lääkkeiden kanssa, joita en edes itse alunperin halunnut. En saanut edelleenkään keskusteluapua. Kävin yhden kerran sairaanhoitajalle, joka totesi lopuksi, että koita pysyä hengissä ja naurahti perään.

Sitten minut siis raiskattiin vuosi sitten, enkä ole vieläkään saanut apua. Olen hakenut apua terveysasemalta, kolmannelta sektorilta,  psykiatrian polilta, Tukinaisesta. Laitoin viestejä ja soitin Tukinaiseen mutta tuuttasi varattua. 

Todella vaikea on ollut saada keskusteluapua, vaikka olen pystynyt pyytämään apua itse. Olen ollut yhteyksissä terveydenhuoltoon puhelimitse, viesteillä ja käymällä aina eri tyypillä. Se tuntuu oudolta. On todella monia, jotka eivät pysty pyytämään apua.  Minulle on sanottu julkisella puolella, että et sä voi olla masentunut, kun sä olet lakannut kynnet. Sullahan menee ihan hyvin. Vaikka mä tykkään ilmaista itseäni laittautumalla, niin se ei kerro mitään siitä miten voin. 

Selitykseksi, miksi en saa apua, on sanottu, ettei ole resursseja. Olen vihainen. Tuntuu, ettei mulla ole mitään arvoa, kun en saa apua.  Jos olen saanut ajan psykologille, niin se voi kestää kuukausia ennen kuin pääsee vastaanotolle ja sitten psykologit vaihtuu. Olen nyt 8 kk aikana joutunut kertomaan traumaattisista kokemuksista yli 10 henkilölle. Se tuntuu hirveän repivältä, että mieluummin käyn vaikka kampaajalla puhumassa.  Jos avaan kaiken uudelleen ja uudelleen uudelle henkilölle, niin mulle on tullut vain pahempi olo.

Avun hakeminen on tuntunut hapeälliseltä. Kaikkea pahentaa vielä se, jos sinua ei oteta tosissaan. Se on tuurista kiinni kuka tyyppi on vastassa. Olen päättänyt etten luovuta, mutta silti toivon että tämä kaikki olisi helpompaa.”

 

Kuva: Kirsi-Marja Moberg, valokuvasarjasta “Yksin” 2015

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän PiviKopsa kuva
Päivi Kopsa

Voi että on raastava tämä maailma.
Rauhaa rakas ystävä sinulle tämän keskellä tarpovalle!
Ei taida tässää taustassa näyttää enää ollenkaan väheksyttävltä se, että Ihmisen Poika on luvannut tulla avuttoman kokijan elämään pyydettäessä.
Hän on sielun suloinen paimen. Ei satuta, ja on aina kuuloetäisyydellä, sitäkin joka ei jaksa eikä kykene aina ollenkaan tunneskaalallaan tätä havaitsemaan, mutta tulee kyllä myös tunteiden kohteeksi rakkaudessaan. Paina rohkeasti "haluan yhteyteen" -nappia! Ja etsiydy yhteyteen.

Toimituksen poiminnat